lauantai 4. kesäkuuta 2016

Elämästä- älä aina usko, mitä opettaja sannoo!

Muistaakohan kukaan, mitä tämän otsakkeen takaa on aikaisemmin löytynyt. Ei haittaa, vaikka ei muista tai vaikka ei kiinnosta. On palaneita kaappeja, tukkeutuneita viemäreitä ja kuvitettuja seiniä....
Elettyä elämää siis.

Näitä jos erehdyt lukemaan, niin vastuu on lukijalla -ehdottomasti. Tälle aamulle mietin monenlaista - kuten toukokuun loppuaikoina tai kesän alussa joskus pääsee tapahtumaan.

Jos saat tännään todistuksen, jossa ysit on kääntyneet väärinpäin, ei se oo maailmanloppu. Ja kannattaa pittää myös mielessä, että opettaja ei oo aina oikeessa. Ne luulee joskus olevansa, mutta ei ne vaan oo. Allekirjottaneellekkin eskarin ope joskus välläytti, ettei tämä oppis ikinä lukemaan. Kun se ei ees koskaan pysy paikallaan. Mää olin semmonen poikatyttö ja vahingossa joskus eksyin aijan toiselle puolen. Ja en jaksanut istua askartelemassa kukkia tyttöjen piirissä. Niitä oli semmoisia piirejä silloin.

Opettajatkin erehtyy joskus. Ne on semmonen ammattikunta, josta kannattaa pyssyy kaukana. Niin määki yritän. Aina ku vaan on mahollista. 

Tulevaisuutta tullee joskus pohittua. Vielä näin 32- vuotiaanakin :) Varmasti nuorempana tuli ajateltua enemmänkin. Ylleensä nykyään ei ajattele aina yhtään mittään. Päässä on semmonen tuulitunneli. Suttaa tyhjää ja pahasti. Onko se dementiaa, en tiijä? Jää nähtäväksi.

Päivät kannattais kuluttaa, niinku parhaaksi näkkee. Koskaan ku ei voi tietää elonpäivien määrää. Kuluttaa ne kannattaa kuitenkin nätisti. Toista ei saa pahasti loukata. Tai jos loukkaa, kannattaa pyytää nätisti anteeksi. Jos joskus jouvut vaikka putkaan, pääsee sieltäkin aikanaan pois. Sammaa virhettä ei tee ehkä uuvelleen tai jos tekkee, voi taas nousta ylös. Elämä opettaa. Joitaki se opettaa ehkä enemmän. Jotkut ei välttämättä huomaa, että elämä opettaa. Ne on varmaan semmosia besserwissereitä. Oisko ne opettajia? Tai kansanedustajia? Tai ihan sama mitä, kyllä ne vielä oppii. 

Työ ja ammatti kannattais valita silleen, ku haluaa. Musta ois kiva, jos vanhimmasta pojasta tulis lääkäri. Ja tytöstä vois tulla sairaanhoitaja. Toinen poika vois sitten olla lakimies ja kolomas vois sitte olla....psykologi? Ne psykolokit on hirveen viisaita, ainakin lähes kaikki, jotka mää oon tavannu. Mää ruukaan tapailla psykologeja. Ois äitillä turvaverkot kohillaan ja elämä ois helepompaa. Pittää ehkä kuitenki muistaa kysyä niiltä lapsrievuilta itteltäänki ja suodattaa sitten ommaa ajatusmaailmaa, jos me halutaan errii.

Työ voi ehkä tarkemmin ajateltuna olla sitten mitä vain, mistä kukanenkin tykkää. Jos tykkäät istuttaa kukkia, ruppee puutarhuriksi. Jos tykkäät lommailla paljon, ruppee opettajaksi, jos tykkäät lommailla vielä enemmän, ruppee kansanedustajaksi. Jos taas haluat rikastua paljon, kannattaa pistää pystyyn vaikka It-firma ja myyvä se. Se on heleppoa -  voit tehä loppuelämäs ihan mitä haluat. Ja kirjailijaksikin voi ryhtyä, ruppee vaan kirjottaan. Heleppoa.

Mulle painotettiin aina, että kannattaa opiskella. Kokkeilin mää ennen opiskeluja jossain vaiheessa potunkuorintaakin -saavillinen päivässä, Potunkuorintaveitsi vaan kätteen aamulla ja kaupan päälle kuuntelin semmoista keskimääräisen härskiä puhetta. Toisen ruppeeman olin hautausmaan kesätyöntekijänä - seitsemän kessää muistaakseni. Siinä vaiheessa ajattelin, että vois ryhtyä vaikka puutarhuriksi. Sinänsä hassu ajatus nykyisellään, oisin tallouvellinen katastrofi puutarhalle. Joka toinen istuttamani kukka ku sattuu kuolemaan. Mää kyllä tykkään möyriä puutarhassa, ei siinä mittään. Kukat ei vaan tykkää musta.

Hautausmaalla tapasin nimikaiman, joka haki opiskelemaan yhteen opinahjoon. Musta se kuullosti hyvältä. Pistin paperit vetämään. Syksyllä löysin itseni selittämästä opiskelijajoukolle mun harrasteista. Se oli joku semmoinen piirimuotoinen systeemi jossa istuttiin, toisillemme täysin tuntemattomat. Ja piti kertoo, mitä harrastaa. Mää kerroin, että kuljen hillasoilla. Silloin se ei ollut kauheen rendikästä mikkään metsähörhöily. Nyt mää hoksaan, että olin aikaani edellä.

No mua jäi siinä ensimmäisessä opinahjossa kaiveleen, että olin jäänyt varasijalle yhteen toiseen opinahjoon. Joku tylsä eepos oli jäänyt lukematta. Ensimmäisestä opinahjosta valmistuttuani päätin hakkee uuvelleen sinne toiseen. Hirveen hilikulla oli pääsykokkeisiin ehtiminen. Nukuin pommiin ja olin myöhästyä junasta. Juna lähti 4.40 ja eihän se parikymppinen oikein taho semmoiseen ehtiä. Varsinkaan, jos on sattunut menemään nukkumaan. Onneksi asemalle sattui yks exä ja se juoksi junan rinnalla ja heilutti vimmatusti ja karjui täysillä, että mun entisen muijan täytyy päästä junnaan, jotta siitä tullee....Ne pyssäytti junan. Ja musta tuli.

Sitten luin vielä yhen tutkinnon. Luin tutkinnon tälleen ikäimmeisenä. Välissä olin kuusi vuotta kotiäippänä. Siitä olikin hyvä ponkasta markkinoille kaupattavaksi. Viimeisen päälle timmissä kunnossa ja homma hallinnassa. Disketit oli vaihtuneet muistitikuiksi. Tabletteja oli mulla vaan pöyvillä. 

Kotiäitivuosina yks korttellin rouva kysy multa, että ookkonää väikkäriä kirjoittanu. Vilikasin pyykkinarulle - jossa värikkäät futsipuntsit roikku siistissä rivissä - ja eipä muuten ollu väikkärit käyneet mielen vieressäkään. Väänsin bataattisosseita ja luin Vauva-lehteä. 

Mulla ei oo vakiduunia vieläkään. Eihän se tietty haittaa, kun on tämmönen simpsakka ja näppärä hippasen päälle kolomekymppinen kilometrin pituisella Ceeveellä. Laukusta voin vetästä myös semmosen esittelypätkän mun ansioista ja filosofiasta - itse kuvvamani tottakai. Mulla on kyllä tosi kiva duuni ja hirveen kiva perhe ja tosi ihania ystäviä. 

Jos satun möhliin jotensakin mun nykysen duunin tai jos vaikka puttoon noppeesta kelekasta, kirjoitan kirjan. Kässärit on jo valamiina. Monesta jutusta. Hyvvää kessää sullekkin!

Ja onnee valamistuville! Kompastelkaa, se kannattaa! Ja onnea kaikille!






Lähetä kommentti