perjantai 21. lokakuuta 2016

Elämästä: Moka päivässä?

Hirveän huonoa tekstiä pistän tässä kehiin. Pikkulomasen kunniaksi. Varo vain. Olin päättänyt, että avaan sanaisen arkkuni tänään, joten....Nihkeästi vain aukenee, pyydän anteeksi! Joskus olisi parasta ehkä vaieta.

Otsikon on yleensä jossain määrin hyvä kuvata tekstin sisältöä. Ei ihan hirveän räväkkä aloitus ollut. Tiedän sen juu. 

Asiaan siis. Olen mokapäivässä-ihmisiä. Lapsiakin olen yrittänyt kasvattaa siihen, että hupsistakeikkaa on enemmän kuin normaalia. Epänormaalimpaa olisi olla täydellinen. Lähin ystäväpiirini - joka todennäköisesti taasen kaventuu kaventumistaan - on myös enemmän  tai vähemmän hupsistakeikkaa- ihmisiä. On ihan äärimmäisen helppoa hengittää heidän seurassaan.

Olen se päiväkodin tyttö, joka inhosi esiintymistä, Ja inhoaa edelleen. Joitakin vuosia sitten huomasin puhuvani täydelle salille ihmisiä yliopistolla. Jälkeenpäin kyllä kysyin muutamalta hyvältä ystävältäni, että oliko puheessani järjen hiventä. Luottoystävät vastasivat, että tottakai. Sellaisia ovat luottoystävät.

Pikkutyttönä olin muistaakseni se,joka rullasi joulujuhlan esiintymisessä hameen ylös. Olin niin hermostunut. Sen jälkeen olen pukenut ylleni aina housut, jos joudun esiintymään. Silloin tällöin joudun esiintymään. En vieläkään pitäisi, jos rullaisin hameeni ylös kesken esiintymisen. Se olisi Moka, josta en ehkä selviäisi?

Teininä mokailin paljon. En muista kaikkea aivan tarkasti. Asioilla on tietty puoliintumisaika. Muistan kuitenkin, että ymmärsin kovan (kanan)munan päälle jo teininä. Ehkä sen arvostus vähenee jossain elämänvaiheessa? Tässä kohti rakas aviomieheni varmasti miettii, että äärimmäisen arvokas ajatus on pitää tämä blogi siististi puolianonyymina. Koskaan ei voi tietää, mistä tuulee....

No jos joku sattuu lukemaan tämän otsikkoa pidemmälle, tilasin 15-vuotiaana "Rekkamiehen kovalla munalla" kioskilta. Se Rekkamies oli hampurilaisateria. 

Sitten tulevat ne klassiset mokat pikkulapsivuosilta. Olen aivan vakuuttunut siitä, että suurin osa naisista - ja miehistä- mokailee pikkulapsivuosien aikana paljon. Vai etkö sinä ole avannut postipojalle ovea imetyspaidan luukut auki? Tai etkö sinä ole kaupassa huomannut, että paitasi on täynnä sinappikakkaa? No, ainakin olet kulkenut päiväkodista kotiin Ne Siniset Muovipussit jalassasi. Äläpä mittään, niinhän kaikki tekevät. 

Ehkä karsein muistoni on eräältä kylpyläreissulta. Olimme liikenteessä kolmen alle viisivuotiaan kanssa. Ja se vilkkain tapaus otti jalat alleen kohti allasosastoa. Minä juoksin pyyhe päällä perään ja tietenkin kaaduin niin, että pyyhe tipahti ympäriltä. Joku tuntematon gentlemanni oli ojentamassa auttavaa kättään. Pääsin aika sukkelasti ihan omillani ylös. Ei muuten ole yhtään ikävä noita aikoja.

Olin hirveän monta vuotta lasten kanssa kotona. Ammatillinen itsemurha - joku ehkä sanoisi. Kotivuosien jälkeen työelämään siirtyessäni huomasin olevani jotenkin armollisempi itseäni kohtaan.
Tajusin lohkaista muistitikin (minulla ei ollut aavistustakaan, mikä se oli) nähdessäni, että onkos se syötävää. Oman tietämättömyyden pystyi kuittaaman sillä tavoin suhteellisen näppärästi. Nyt tiedän, mikä muistitikku on, mutta hirveästi senkään tiedon oppiminen ei ole avartanut maailmankuvaani. Sitä ovat avartaneet enemmän muut seikat. Yleisesti ottaen ihmiset.

Ihmisten seurassa mokailin tietenkin myös aloittaessani työuraa uudelleen. Otsaani olisi voinut hyvin kiinnittää lapun "ei osaa käytöstapoja" tai "kaataa kahvin työkaverin syliin ihan surutta". Jälkimmäinen lappu oli varsinkin hyvä omistaa. Terveisiä vaan rakkaalle kollegalleni, jonka kalenterissa oli sille vuodelle leima minulta. 

Niin, mikähän tämänkään tekstin tarkoitus on? Ehkä se, että haluaisin siirtää tiettyä armollisuutta omiin lapsiini. Ehkä laajemminkin. Hirveän hyvä taito on myös osata nauraa omille mokailuilleen. Toisille niitä tapahtuu vain enemmän ja toisille ehkä vähemmän. Terveisiä vain rälläkkämiehelle, kyllä se siitä!










Lähetä kommentti