Parisuhde on yksi lempiaiheeni. Erityisesti tietenkin omani (omamme?). Olen muutaman kerran pyöritellyt aiheeseen liittyvää tekstiä, ja jättänyt sen kuitenkin julkaisematta.
Julkaisematta jättäminen on johtunut pääasiassa siitä, että tekstistä on muodostumassa a) liian p...o! b) semmoista skeidaa, ettei sitä itse edes jaksa lukea!
Meillä on myös semmoinen yhteissopimus, josta olen myös omalta osaltani pitänyt tiukasti kiinni. Sopimus koskee sitä, että emme ruodi liikaa julkisesti kaikkia kuoppia ja kukkuloita, Vähäsen kyllä. Silleen sopivasti. Yhteissopimus koskee myös naamakirjaa, joissa olen tai jopa olemme molemmat suhteellisen aktiivisia. Muutaman kerran olemme aiheesta pääseet keskustelemaan tiukempaan sävyyn.
Minulla on sattunneesta syystä pidemmät lomat, ja enemmän aikaa tällaisille joutavanpäiväisyyksille. Siksi kokeilen nyt vähän kepillä jäätä. Illalla nähdään, olenko ylittänyt rajaa, vai pysynyt kiltisti sen sisäpuolella. Voin kuitenkin vannoa, että molemmat koemme aiheen tärkeäksi. Parisuhteen ja siitä puhumisen. Yhteiseloa meillä on se yli kaksikymmentäviisi vuotta, ja jokainen joka on edes jonkin aikaa elänyt yhdessä saman katon alla saman ihmisen kanssa, voi varmasti allekirjoittaa ajatuksen siitä, että niitä kiviä ja kantoja riittää käännettäväksi.
Me ollaan parisuhteessa tietyllä tavalla oppineitakin. Haahaa. Olemme nimittäin ottaneet osaa muutamalle kurssille. Kyllä se vain niin on, ettei tähän hommaan tahdo riittää jatkokurssitkaan :-) Jos nyt saisin valita, on päiviä, jolloin eläisin mieluummin yksinäni. Puolisoni varmaankin allekirjoittaa asian myös omalta osaltaan. Toisaalta laulun sanat "If tomorrow never comes" koskettavat kovasti. Siksi tästä päivästä on otettava irti kaikki, minkä siitä saa. Myös parisuhteessa.
Tästä on muuten tulossa taas sellaista skeidaa, etten itse edes jaksa lukea - by the way! P....o-osioon en kumminkaan siirry. Tällä kertaa.
Parisuhdekursseille päädyimme ehkä noin kymmenisen vuotta sitten. Oikeastaan se oli viimeinen oljankorsi. Näin jälkeenpäin ajateltuna. Meillä oli pienet lapset, minulla oli enimmäkseen (siltä ainakin tuntui) valtameren takana matkustava, paljon töitä tekevä mies. Mies joka puhui toisinaan vaippaakin vaihtaessaan työpuheluita. Ymmärsin kyllä, että reissaaminen ei ollut oma valinta. Ymmärrys ei vain kulkeutunut kotiäidin väsymyksen yli. Se vähäinenkin arki yhdessä oli tappelua.
Yhtenä iltana sitten surffasimme netissä. Kursseja oli silloin tarjolla "Solmuja parisuhteessa" ja "Virtaa Välillämme". Kunnianhimoisina valitsimme jälkimmäisen joka oli suunnattu "ihan normaalille nuorille pareille" ongelmien ennaltaehkäisyyn. Olimme vähän yli-ikäisiä kurssille, joten päädyimme vastuuhommiin. Vaikka oma juttu oli aika pahasti levällään, ja oikea osoite olisi ollut varmaankin se solmujaparisuhteessa. Kurssin -Virtaa Välillämme- vastuuhommat kiinnostivat myös, koska vastuuhommissa olleille tarjottiin järjestävän organisaation puolesta ilmainen lastenhoito. Meillä tuli hoitajaksi MLL-lastehoidon hoitaja, joka muuten on nykyisin Oulun kaupunginteatterin näyttelijä.
Näin me pääsimme kurssille ja vastuuhommiin. Ne sujuivat siinä määrin hyvin, että olimme radiossakin puhumassa hyvän parisuhteen puolesta ja Linnanmaan täydelle Saalastin salille puhuimme myös. Voi taivas! Olinkohan nukkunut edellisenä yönä ollenkaan? Kieltäydyimme kuitenkin kohteliaasti yhden toimittajan idesta lähteä TV- sarjan suunnitteluun ja sarjaan mukaan. Jonkinlainen itsekritiikki oli siis olemassa?
Kurssin myötä saimme kuitenkin hyviä vinkkejä myös omaan parisuhteeseemme - lähinnä kommunikaatioon. Minua ei enää niin paljoa kiehtonut ajatus mustatlesket- tyyliin pommin lähettämisestä Cannesin- laivalle, jossa mies oli messumatkalla. Tai pommin olisi voinut myös lähettää Unkarin formulakisoihin. Ne nyt olivat mielestäni jo aivan ylimääräistä työmatkaa. Saati sitten yhdelle Ranskan palkintoreissulle, jonka mies sai palkinnoksi ja kävi, kun esikoinen huusi vielä koliikkiaan. Minä muistan vieläkin sinne soittamani puhelut. Muistaakohan mies?
Matkaa taitettiin kurssin tai kurssien jälkeen pikkuhiljaa. Alkutilanne oli suorastaan lohduton. Ensimmäiseen koulutustilaisuuteen mennessämme huusimme pää punaisena toisillemme autossa. Ajoimme vahingossa Kiimingistä Yli-Iin kautta Haukiputaalle. Teimme ylimääräisen 80 kilometrin mutkan, ja olimme lahjakkaasti myöhässä koulutustilaisuudesta. Minua hävetti aivan älyttömästi - mutta sukkelasanainen savolaismieheni kertoi koko kurssin osallistujille, että huudettiin juuri naama punaisena pihamaalla toisillemme, ja tässä nyt ollaan -parisuhdetta parantamassa.
Virtaa välillämme - kurssin jälkeen osallistuimme vielä mm. Mennään Eteenpäin- kurssille. Kurssilla on vähän sellainen "salaseuramaine". Kukaan ei oikein tiedä, mitä kurssilla tapahtuu, Ja kurssin käyneet eivät kurssin sisällöstä puhu. Niin en myöskään itse puhu. Jonotimme kurssipaikkaa vuoden, ja kävimme kurssin. Meille itsellemme Virtaa Välillämme- kurssi on merkityksellisempi. Mennään Eteenpäin- kurssista on kuitenkin jäänyt elinikäinen (toivottavasti) ystävyysuhde muutaman pariskunnan kanssa. Tapaamme säännöllisesti, ja emme varmaan olisi ikinä tavanneet ilman kurssia.
Ilman kurssejakin olisimme ehkä saaneet ajan kanssa homman kasaan. Tai sitten ei :-) Meitä yhdistää hyvin samankaltainen huumorintaju. Myös heittäytyminen hetkeen, ja asioiden tekeminen (en puhu vain seksistä!) sen isommin ilman suunnittelua, on yksi aivan loistava juttu.
Itse olen myös ruuhkavuosina luottanut täydellisesti mieheni kykyyn huolehtia lapsikatraasta poissaollessani. Olen hänelle antanut täyden mahdollisuuden viettää lasten kanssa aikaa ilman minua. Ja hän on ajan ottanut vastaan. Ehkä jopa joskus enemmän minua ajatellen kuin itseään. Varsinkin niinä kotiäitivuosina.
Muistan, kun neuvolan terveydenhoitaja ihan vakavasti kehotti minua viemään roskapussin yksin pihalle ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen. Jotta saa omaa aikaa. En edes viitsinyt ääneen sanoa, että olen kyllä tehnyt enemmänkin kuin vienyt roskapussin. Siinä missä mies vietti aikaansa formulakisoissa, minä olin ystäväni kanssa Tallinnassa. Ja lapsi oli vasta puolivuotias. Muiden kohdalla asia ei onnistunut yhtä yksinkertaisesti, sillä he olivat täysin rintaruokinnalla. Ja kestovaipoissa, viimeistä lukuunottamatta. Silloin älysin heittää Fuzzibuntsit helkkariin. Työtä oli muutenkin tarpeeksi.
Sen lisäksi, että ymmärsin oman ajan merkityksen tärkeyden, opin myös ottamaan astetta rennommin. Ei se ehkä ollut parisuhdekurssien ansiota, vaan yleisen elämänkokeuksen karttumista. Olen jossain määrin suorittajatyyppiä. Esimerkkinä tästä suorittamisesta on eräs lääkärikäynti, jonka mieheni hoiti kahden alle kaksivuotiaan kanssa ihan keskenään. Oli aika ennen joulua. Molemmilla tenavilla oli korvatulehdus. Lääkäri sairaalassa oli kyśynyt, että missäs lasten äiti on. Mies oli sanonut, että tekemässä joulusiivousta. Näin se oli. En muista oliko samainen joulu, kun ambulanssi kävi kääntymässä meillä. Koti kiilteli puhtauttaan, liuta lapsia oli puettu kauniisti, ja minulla oli rytmihäriöitä. Ambulanssimies sanoi, että on tainnut rouva vähän siivota.
Lasten kasvamisen myötä myös siivoamiseen on jäänyt aikaa. Ja aikaa on erityisesti jäänyt myös sellaisten asioiden tekemiseen, joista tykkää. Lapset ovat ihania, mutta allekirjoitan niin ajatuksen siitä, että vanhempien parisuhde on lasten koti. Uskoisin, että molemmilla meillä on nykyisellään aikaa toteuttaa myös itseään. Miehellä tietenkin työajoista johtuen vähemmän, mutta hänelle muutama vuosi sitten hyppy oman firman leipiin oli askel kohti parempaa hyvinvointia. Minulla jää taas aikaa hyvin harrasteisiin- kirjoittaminen ja luonnossa liikkuminen. Työrintamalla tietenkin olisi poikaa, jos saisin vakituisen työpaikan. Toisaalta en ole enää viime vuosina hirveästi ressannut aiheesta. Olen jopa jättänyt kauempana tarjolla olleet virat ottamatta vastaan. Aika - ja lyhyt työmatka- ovat poikaa. Tykkään työstäni, mutta jos sitä ei joku päivä ole tarjolla keksin varmasti muuta. Elämä kantaa, ja otsarypyt tulevat näin vanhetessa ilman ressiäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti