keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Kuusamon kotiseutumuseo tammikuun auringonlaskussa

Nyt olisi loistava teksti tarjolla elämästä-osiooni blogissa. Viimeinen viikko on ollut juonenkäänteineen niin vauhdikas, että olemme ilmiselvästi olleet reality-sarjassa taas. Jätän kuitenkin tähän hetkeen tositarinat kertomatta, ja kerron joskus, jos sattuu huvittamaan. Opetukseksi muille voisin ehkä kertoa. Unista on hyvä pitää kiinni!!

Tarinani alkoi selkä- ja jalkakivusta ja päättyi huonosti nukuttuihin ja lopulta nukkumattomiin öihin. Tai no eihän se mihinkään ole päättynyt, vaan akka on lähes entisellään jo. 

Tällä hetkellä arki on varsin tasaista jo. On ollut jo oikeastaan viime viikon loppupuolelta asti. Aikaakin on nyt ruhtilnaallisesti hetken aikaa, ja aika on lupa käyttää haluamallaan tavalla. Tohtori oli nimittäin sitä mieltä, että tämän rouvan ei ole hyvä palata vielä muutamaan viikkoon töihin., vaan jalka+selkä ja unet olisi hyvä saada parempaan kuntoon. Kunnioitan täydellisesti tohtorin sanaa. 

Joululoman aikaiset Kuusamon kotiseutumuseon pikaisen kuvausreissun kuvat ovat odotelleet kamerassa tähän aamuun asti. Kuvausreissu oli pikainen, koska ilma oli hyytävän kylmä. Käyskentelimme kuitenkin hetken kotiseutumuseon pihalla ja ikuistimme auringonlaskua. Kuusamon kotiseutumuseo on varsin kuvauksellinen kohde. Vanhat rakennukset luovat omanlaisensa tunnelman, ja Torankijärven taakse laskee aurinko varsin komeasti. 

Autolla pääsee lähes museoalueen viereen ja jo autolta näin, että joku oli asuttanut vanhan autiotalon. :-) Aurinko nimittäin paistoi hienosti talon ikkunan läpi, ja näytti siltä kuin talossa olisi ollut valot päällä. Talon ikuistamisen jälkeen könkkäsin (kirjaimellisesti) kohti rantaa. Siellä oli aittoja, ja savusauna. Tammikuun alkupuolen auringonlaskukuvia ottaessa pitää olla varsin rivakkana, sillä aurinko laskee ennätysnopeasti. Sormet jäässä sain muutaman kuvan ikuistettua.

Lopuksi räpsäsin kuvan vielä vanhoista hevosvaunuista, museoalueen mielenkiintoisesta yksityiskohdasta. Museolla käynnin jälkeen pistimme autossa lämmityksen täysille, ja ajelimme kiekkaa Kuusamon raitilla. Lopulta tarkenimme mennä syömään Martinaan. Kuusamon reissumme päättyi kylpylään. Siellä oli varsin mukava lillua. Kylpyläreissun jälkeen istuin ja istuimme autossa matkan Syötteelle. Sen jälkeen olikin oloni ihan helvetillinen. Niin pahasti olivat selkä ja jalka (iskias kuulemma) jumissa. Tästä voisikin alkaa se toinen tarina. Nyt on kuitenkin kaikki (kohtuullisen) hyvin. Alla on pieni kuvasarja ihailtavaksi - myös itselleni. Minä lähden lenkille! Ihan kävelysellaiselle. 















perjantai 30. joulukuuta 2016

Elämästä: parisuhteellisuusteoriaa?

Parisuhde on yksi lempiaiheeni. Erityisesti tietenkin omani (omamme?). Olen muutaman kerran pyöritellyt aiheeseen liittyvää tekstiä, ja jättänyt sen kuitenkin julkaisematta. 

Julkaisematta jättäminen on johtunut pääasiassa siitä, että tekstistä on muodostumassa a) liian p...o! b) semmoista skeidaa, ettei sitä itse edes jaksa lukea!

Meillä on myös semmoinen yhteissopimus, josta olen myös omalta osaltani pitänyt tiukasti kiinni. Sopimus koskee sitä, että emme ruodi liikaa julkisesti kaikkia kuoppia ja kukkuloita, Vähäsen kyllä. Silleen sopivasti. Yhteissopimus koskee myös naamakirjaa, joissa olen tai jopa olemme molemmat suhteellisen aktiivisia. Muutaman kerran olemme aiheesta pääseet keskustelemaan tiukempaan sävyyn.

Minulla on sattunneesta syystä pidemmät lomat, ja enemmän aikaa tällaisille joutavanpäiväisyyksille. Siksi kokeilen nyt vähän kepillä jäätä. Illalla nähdään, olenko ylittänyt rajaa, vai pysynyt kiltisti sen sisäpuolella. Voin kuitenkin vannoa, että molemmat koemme aiheen tärkeäksi. Parisuhteen ja siitä puhumisen. Yhteiseloa meillä on se yli kaksikymmentäviisi vuotta, ja jokainen joka on edes jonkin aikaa elänyt yhdessä saman katon alla saman ihmisen kanssa, voi varmasti allekirjoittaa ajatuksen siitä, että niitä kiviä ja kantoja riittää käännettäväksi. 

Me ollaan parisuhteessa tietyllä tavalla oppineitakin. Haahaa. Olemme nimittäin ottaneet osaa muutamalle kurssille. Kyllä se vain niin on, ettei tähän hommaan tahdo riittää jatkokurssitkaan :-) Jos nyt saisin valita, on päiviä, jolloin eläisin mieluummin yksinäni. Puolisoni varmaankin allekirjoittaa asian myös omalta osaltaan. Toisaalta laulun sanat "If tomorrow never comes" koskettavat kovasti. Siksi tästä päivästä on otettava irti kaikki, minkä siitä saa. Myös parisuhteessa.

Tästä on muuten tulossa taas sellaista skeidaa, etten itse edes jaksa lukea - by the way! P....o-osioon en kumminkaan siirry. Tällä kertaa.

Parisuhdekursseille päädyimme ehkä noin kymmenisen vuotta sitten. Oikeastaan se oli viimeinen oljankorsi. Näin jälkeenpäin ajateltuna. Meillä oli pienet lapset, minulla oli enimmäkseen (siltä ainakin tuntui) valtameren takana matkustava, paljon töitä tekevä mies. Mies joka puhui toisinaan vaippaakin vaihtaessaan työpuheluita. Ymmärsin kyllä, että reissaaminen ei ollut oma valinta. Ymmärrys ei vain kulkeutunut kotiäidin väsymyksen yli. Se vähäinenkin arki yhdessä oli tappelua. 

Yhtenä iltana sitten surffasimme netissä. Kursseja oli silloin tarjolla "Solmuja parisuhteessa" ja "Virtaa Välillämme". Kunnianhimoisina valitsimme jälkimmäisen joka oli suunnattu "ihan normaalille nuorille pareille" ongelmien ennaltaehkäisyyn. Olimme vähän yli-ikäisiä kurssille, joten päädyimme vastuuhommiin. Vaikka oma juttu oli aika pahasti levällään, ja oikea osoite olisi ollut varmaankin se solmujaparisuhteessa. Kurssin -Virtaa Välillämme-  vastuuhommat kiinnostivat myös, koska vastuuhommissa olleille tarjottiin järjestävän organisaation puolesta ilmainen lastenhoito. Meillä tuli hoitajaksi MLL-lastehoidon hoitaja, joka muuten on nykyisin Oulun kaupunginteatterin näyttelijä.

Näin me pääsimme kurssille ja vastuuhommiin. Ne sujuivat siinä määrin hyvin, että olimme radiossakin puhumassa hyvän parisuhteen puolesta ja Linnanmaan täydelle Saalastin salille puhuimme myös. Voi taivas! Olinkohan nukkunut edellisenä yönä ollenkaan? Kieltäydyimme kuitenkin kohteliaasti yhden toimittajan idesta lähteä TV- sarjan suunnitteluun ja sarjaan mukaan. Jonkinlainen itsekritiikki oli siis olemassa?

Kurssin myötä saimme kuitenkin hyviä vinkkejä myös omaan parisuhteeseemme - lähinnä kommunikaatioon. Minua ei enää niin paljoa kiehtonut ajatus mustatlesket- tyyliin pommin lähettämisestä Cannesin- laivalle, jossa mies oli messumatkalla. Tai pommin olisi voinut myös lähettää Unkarin formulakisoihin. Ne nyt olivat mielestäni jo aivan ylimääräistä työmatkaa. Saati sitten yhdelle Ranskan palkintoreissulle, jonka mies sai palkinnoksi ja kävi, kun esikoinen huusi vielä koliikkiaan. Minä muistan vieläkin sinne soittamani puhelut. Muistaakohan mies?

Matkaa taitettiin kurssin tai kurssien jälkeen pikkuhiljaa. Alkutilanne oli suorastaan lohduton. Ensimmäiseen koulutustilaisuuteen mennessämme huusimme pää punaisena toisillemme autossa. Ajoimme vahingossa Kiimingistä Yli-Iin kautta Haukiputaalle. Teimme ylimääräisen 80 kilometrin mutkan, ja olimme lahjakkaasti myöhässä koulutustilaisuudesta. Minua hävetti aivan älyttömästi - mutta sukkelasanainen savolaismieheni kertoi koko kurssin osallistujille, että huudettiin juuri naama punaisena pihamaalla toisillemme, ja tässä nyt ollaan -parisuhdetta parantamassa. 

Virtaa välillämme - kurssin jälkeen osallistuimme vielä  mm. Mennään Eteenpäin- kurssille. Kurssilla on vähän sellainen "salaseuramaine". Kukaan ei oikein tiedä, mitä kurssilla tapahtuu, Ja kurssin käyneet eivät kurssin sisällöstä puhu. Niin en myöskään itse puhu. Jonotimme kurssipaikkaa vuoden, ja kävimme kurssin. Meille itsellemme Virtaa Välillämme- kurssi on merkityksellisempi. Mennään Eteenpäin- kurssista on kuitenkin jäänyt elinikäinen (toivottavasti) ystävyysuhde muutaman pariskunnan kanssa. Tapaamme säännöllisesti, ja emme varmaan olisi ikinä tavanneet ilman kurssia. 

Ilman kurssejakin olisimme ehkä saaneet ajan kanssa homman kasaan. Tai sitten ei :-) Meitä yhdistää hyvin samankaltainen huumorintaju. Myös heittäytyminen hetkeen, ja asioiden tekeminen (en puhu vain seksistä!) sen isommin ilman suunnittelua, on yksi aivan loistava juttu. 

Itse olen myös ruuhkavuosina luottanut täydellisesti mieheni kykyyn huolehtia lapsikatraasta poissaollessani. Olen hänelle antanut täyden mahdollisuuden viettää lasten kanssa aikaa ilman minua. Ja hän on ajan ottanut vastaan. Ehkä jopa joskus enemmän minua ajatellen kuin itseään. Varsinkin niinä kotiäitivuosina. 

Muistan, kun neuvolan terveydenhoitaja ihan vakavasti kehotti minua viemään roskapussin yksin pihalle ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen. Jotta saa omaa aikaa. En edes viitsinyt ääneen sanoa, että olen kyllä tehnyt enemmänkin kuin vienyt roskapussin. Siinä missä mies vietti aikaansa formulakisoissa, minä olin ystäväni kanssa Tallinnassa. Ja lapsi oli vasta puolivuotias. Muiden kohdalla asia ei onnistunut yhtä yksinkertaisesti, sillä he olivat täysin rintaruokinnalla. Ja kestovaipoissa, viimeistä lukuunottamatta. Silloin älysin heittää Fuzzibuntsit helkkariin. Työtä oli muutenkin tarpeeksi.

Sen lisäksi, että ymmärsin oman ajan merkityksen tärkeyden, opin myös ottamaan astetta rennommin. Ei se ehkä ollut parisuhdekurssien ansiota, vaan yleisen elämänkokeuksen karttumista. Olen jossain määrin suorittajatyyppiä. Esimerkkinä tästä suorittamisesta on eräs lääkärikäynti, jonka mieheni hoiti kahden alle kaksivuotiaan kanssa ihan keskenään. Oli aika ennen joulua. Molemmilla tenavilla oli korvatulehdus. Lääkäri sairaalassa oli kyśynyt, että missäs lasten äiti on. Mies oli sanonut, että tekemässä joulusiivousta. Näin se oli. En muista oliko samainen joulu, kun ambulanssi kävi kääntymässä meillä. Koti kiilteli puhtauttaan, liuta lapsia oli puettu kauniisti, ja minulla oli rytmihäriöitä. Ambulanssimies sanoi, että on tainnut rouva vähän siivota.

Lasten kasvamisen myötä myös siivoamiseen on jäänyt aikaa. Ja aikaa on erityisesti jäänyt myös sellaisten asioiden tekemiseen, joista tykkää. Lapset ovat ihania, mutta allekirjoitan niin ajatuksen siitä, että vanhempien parisuhde on lasten koti. Uskoisin, että molemmilla meillä on nykyisellään aikaa toteuttaa myös itseään. Miehellä tietenkin työajoista johtuen vähemmän, mutta hänelle muutama vuosi sitten hyppy oman firman leipiin oli askel kohti parempaa hyvinvointia. Minulla jää taas aikaa hyvin harrasteisiin- kirjoittaminen ja luonnossa liikkuminen. Työrintamalla tietenkin olisi poikaa, jos saisin vakituisen työpaikan. Toisaalta en ole enää viime vuosina hirveästi ressannut aiheesta. Olen jopa jättänyt kauempana tarjolla olleet virat ottamatta vastaan. Aika - ja lyhyt työmatka- ovat poikaa. Tykkään työstäni, mutta jos sitä ei joku päivä ole tarjolla keksin varmasti muuta. Elämä kantaa, ja otsarypyt tulevat näin vanhetessa ilman ressiäkin. 













torstai 29. joulukuuta 2016

Melkein tykkyä Pilpasuolla 28.12.

Useana aamuna olen tällä viikolla aamukahvia hörppiessäni katsellut taivaan väriä miettien, kuinka reipasta olisikaan lähteä heti aamusta Pilpasuolle luontoa ihmettelemään. Puut ovat olleet useaan otteeseen joulukuussa erityisen kauniita lumipeitteissään. Myös aurinko on näyttäytynyt monena päivänä. 

Eilen sitten ajelin Pilpasuon parkkipaikalle. Pilpasuo on Oulun Sanginjoella sijaitseva laaja suoalue, jossa aika usein tulee talvisin hiihdettyä ja muina vuodenaikoina patikoitua. Pilpasuosta kirjoitin taannoin myös Retkipaikkaan pienen artikkelin. 


Lumikenkäni olivat tällä kertaa Syötteellä. Arvelin kuitenkin, että poluilla pääsee vielä jalan kulkemaan. Tie parkkipaikalle oli aurattu. Soittelin matkalta eräälle yllytyshullulle ystävälleni, joka starttasi myös autonsa kohti Pilpaa. Ei tarvinnut yksin haahuilla suolla. 

Pakkanen oli rapsakka, mutta suon pohja oli yllättäen vielä vetinen. Kengät kastuivat aivan loppumatkasta, kun rämmimme yli suoalueen. Muuten pysyimme polulla, ja kävelimme ehkä noin viisi kilometriä.  Hyvää jumppaa kävely pehmeässä hangessa oli. 

Näkymä oli kuin pohjoisesta konsanaan. Pohjoisessahan toki olemme Oulun korkeudellakin, mutta tällaiselle pohjoisen kasvatille pohjoinen tarkoittaa oikeasti jotain vielä pohjoisempaa. Pakkanen kiristyi vielä iltaa kohti. Aurinko paistoi hienosti puiden välistä. Tunnelma oli satumainen. 

Loppumatkasta kameran linssi huurtui pahasti. Kuvat ovatkin loppureissusta sangen utuisia. Pudotin myös silmälasini linssiä puhdistaessani lumiseen suohon, mutta kuin ihmeen kaupalla ne löytyivät hangesta. Ei tullut reissu kovin kalliiksi. 

Kalliiksi reissu ei tullut senkään puolesta, että se säästi minut alennusmyynneiltä. Aamuiset puut olivat niin kutsuvan näköisiä, että käänsin Limingan Pikku-Riikan asemasta auton nokan kohti Pilpasuota, Tänään ei sitten alennusmyynneistä löytynyt oikeastaan yhtään mitään, ja puistakin oli lumi tipahtanut ilman lauhtumisen myötä. 


 



















tiistai 27. joulukuuta 2016

Valkoinen Vattukuru

Puhtaan valkeiden ensimmäisten lumipeitteiden aikaan huomasin, että Vattukurulle on tehty uusi talvireitti. Parkkipaikka on tänä talvena aurattu, ja oransseilla nauhoilla viitoitettua reittiä pääsee kulkemaan lumikengillä. Myöhemmin polku varmasti tamppautuu myös talvikengillä kuljettavaksi. 

Joulukuun leppoisessa pikkupakkasessa sain kunnian olla lähes ensimmäisiä reitin kulkijoita. Kesällä Vattukuru  - yksi suosikeistani - on vihreän sävyissä loistava taikametsä. Olemme retkeilleet siellä lasten kanssa aika paljon. Myös itsekseni tulee polku kierrettyä usein, varsinkin jos aikaa on vähän. Kierros on vain 2.1 kilometriä pitkä. 

Syötteen Vattukurusta vihreässä asussaan olen kirjoittanut Retkipaikkaan ja myös tänne blogiin.


Talvinen Vattukuru loisti valkeuttaan. Parkkipaikan tuntumassa taivaalla oli aavistuksen verran pastellin sävyjä.


Metsässä lunta oli jo kivasti, ja puut olivat saamassa tykkyä peitteikseen. Polkua ei ollut vielä painautunut ollenkaan. Lumikengät olivat siis tarpeen.



Kesästä tutut kukkulat ja kalliot olivat saaneet valkean lumipeitteen. Vattukurussa on mukavasti korkeuseroja, ja lyhyt reitti oli myös talvella vaihteleva.





Oksilla oli hentoa lumitaidetta. Tuli sangen jouluinen olo puhtaan valkeassa metsässä. Joulu olikin jo ovella, siihen oli enää aikaa pari viikkoa.



Pidän kovasti kaamoksen sävyistä. Päivän valoa on vain hetken aikaa, mutta metsän hämärässä on erilaisia sävyjä. Talvisessa Vattukurussa kulkiessani taivaalla näkyi hetken aikaa valoa. Aurinko näyttäytyi pilven raosta värjäten ympäröivän luonnon sävyllään. Itse kuljetan aina otsalamppua kaamoksen aikaan mukana. Valoa on todellakin vain vähän aikaa, ja joskus olen saanut suunnistaa otsalampun valossa metsästä pois. 


Alhaalla suolla auringon värjäämää maisemaa oli enemmän.




Kurun pohjalla oleva laavu odotteli tulistelijoita. Hanki laavun ympärillä oli koskematon. Laavun vieressä virtaavassa purossa vesi vielä kulki vapaasti.




Kurun kivikkoiset, jääkauden muovaamat rinteet, olivat niinikään valkoiset. Kyllä Suomen luonto on vain upea!


Pientä haastetta lumikenkäilylle ilman sauvoja tarjosivat jyrkät portaat kurun pohjalta ylös. Onnistuipa se minultakin, helppo juttu siis! Nyt oli jäljellä enää lyhyt matka autolle. Tänne palaisin talven mittaan uudelleen.







lauantai 19. marraskuuta 2016

Pyhäinpäivänä Nallikarissa

Tälle aamulle on suhteellisen tyypillinen marraskuinen aamu. Aamu, joka pistää väkisinkin miettimään sitä, miksi ihmeessä väki on joskus muinoin tänne Suomen kamaralle asettunut. 

Suomi on kuitenkin komeillut viime aikoina Lonely Planetin listojen kärkipäässä mielenkiintoisena matkakohteena. Tällä viikolla myös National Geographic- lehti listasi Suomen mielenkiintoisten matkailumaiden joukkoon. Molemmat julkaisut nostivat luonnollisesti kansallispuistot ja muut luontokohteet esille. Myön vaihtuvat vuodenajat ovat valttikorttejamme. 

Minunkin Suomeni on pajon muuta kuin kohmeisia (ehkä syynä vähän venynyt nukkumaanmenokin....) marraskuun pimeitä aamuja. Tälle vuodelle marraskuulle on sattunut monta erityisen aurinkoista keliä. Oikeita helmiä. 

Muutama viikko sitten olin muksusten kanssa keskenään Oulussa. Pyhäinpäivänä. Vuotta aiemmin pyhäinpäivä oli ollut itselleni vain päivä muiiden päivien joukossa. 

Kyselin aamulla -auringon paisteassa komeasti ikkunasta sisään- että, josko lähdetään metsään haukkaamaan happea. Kuoro vastasi komealla äänellä, että "EIII". Sitten keksin  ulkoilun ja hapenpuutteen tuskissani (neidin epilepsian vuoksi en heitä vieläkään keskenään jätä), että voisimme lähteä Nallikariin.

Porukka innostui, ja niin me menimmä Oulun rivieralle. Muksut olivat kuin uitettuja koiria, mutta ketään ei luonnollisesti palellut. Rannan jäätä oli niin kiva särkeä.  Illalla sytytettiin kynttilä.